Kolumni on julkaistu Kasvatus-lehdessä 5(45) vuonna 2014.
“Mä haluun näyttää sulle mun skrätsin!”, aloitti tyttäreni esitellessään Scratch-palvelua kummitädillensä kaksi päivää sitten. Vaikka “skrätsääminen” onkin mediaseksikästä ohjelmointia, tyttärelleni se on animaatioiden suunnittelua ja piirrosten tekemistä eläväksi lapsille suunnatun ohjelmointivälineen tarjoamilla keinoilla. Hän on pesunkestävä diginatiivi, jolle digitaalinen maailma on mahdollisuus ei uhka.
Meidän perheemme ei kuitenkaan ole digipalveluiden suurkäyttäjä – vielä. Kolmatta luokkaa käyvän tyttäreni vain hieman vanhempi serkku on jo mukana Facebookissa, Instagramissa, Snapchatissa, Whatsapissa ja ties kuka missä. Laittomasti tietysti, sillä käyttöehtojen ikärajat eivät täyty – kuka niistä välittää tai kuka niistä tietää?
Toimittaja Alatalon YLEn nettisivuille kirjoittamassa blogi-artikkelissa on räväkkä otsikko: “Herätys aikuiset – whatsapit ja somehommelit ovat lastemme todellisuus”. Artikkelissa kuvataan kuinka vanhempainilta kääntyi perinteisten “pipot päähän” tyyppisten keskustelujen jälkeen siihen kuinka kolmasluokkalaiset lapset käyttävät erilaisia sosiaalisen median palveluita. Alatalon mukaan keskustelun käänteestä hämmentynyt opettaja kertoi että ei itse tiedä asiasta mitään ja pyysi jotain vanhempaa asiassa avuksi. Toimittaja Alatalon mukaan on hälyttävää että opettaja oli täysin tietämätön luokan ulkopuolisesta digitaalisesta todellisuudesta, joka on niin syvällä oppilaiden kokemusmaailmassa että esim. älykännykkää some- ja multimediaulottuvuuksineen voidaan pitää nykyajan lapsen korvalappustereoina.
Yllä olevat esimerkit kuvaavat sitä kuinka koulun ulkopuoliset tiedonvälityksen ja viihteen uudet muodot muokkaavat lasten ja nuorten toimintatapoja ennennäkemättömällä vauhdilla. He varttuvat maailmassa, jossa digitaaliteknologia on kaikkialla vahvasti läsnä. Nuoret ovat laajalti alkaneet käyttää tietotekniikkaa ja verkkopalveluja jokapäiväisessä elämässään vapaa-ajan, viihteen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen tarpeisiin ja se vaikuttaa heidän oppimistarpeisiinsa, -vaatimuksiinsa ja -odotuksiinsa.
Nuorten monipuolinen digitaalinen kulttuuri erilaisine tekstimaailmoineen (esim. pelit ja sosiaalinen media) ei kuitenkaan ole useinkaan edustettuna koululuokassa. Me kasvattajat ja opettajat koemme uusien laitteiden opetuskäyttöön valjastamisen yhä haasteelliseksi.
Yksi haasteista on teknologiavetoisuus. Samalla kun puhelinten ja taulutietokoneiden määrä oppilaitoksissa on lisääntynyt räjähdysmäisesti, niiden opetuskäyttöä perustellaan usein lähinnä tarkemmin määrittelemättömillä kansalaistaidoilla ja uuden teknologian hyödyntämisen tärkeydellä. Uusien laitekategorioiden, kuten taulutietokoneiden tullessa markkinoille teknologiaoptimismia tihkuva kehitysvaihe alkaa uudelleen ja uudet laitteet koetaan jälleen kerran vallankumoukselliksi.
Toinen haasteista on oppimisen ja osaaminen rooli yhteiskunnassa. Tämän vuosisadan ydinhaasteet (21stskills) liittyvät mm. yhteisölliseen ongelmanratkaisuun, oppimaan oppimiseen, välineiden tehokkaaseen hallintaan ja sosiaaliseen vastuuseen. Älypuhelimet ja muut uudet teknologiset sovellukset mahdollistaisivat konstruktivististen oppimisympäristöjen suunnittelun ja toteuttamisen avulla opiskelija oppisi edellä mainittuja 2000-luvun kansalaistaitoja. On selvää, että pelkkien oppiainekohtaisten pienoissovellusten ja muiden yksinkertaisten ratkaisujen avulla tähän tavoitteeseen ei päästä. Opettajan täytyy 2010-luvullakin suunnitella perusteellisesti mihin ja miksi hän teknologiaa opetuksessaan käyttää.
Kolmas haaste on koulu itse. Useiden opettajien mielestä tietotekniikka ei useita vuosia elätellyistä toiveista huolimatta ole kuitenkaan muuttunut normaaliksi osaksi peruskoulun ja lukion oppimisympäristöjä. Vaikka ylioppilaskirjoitukset ovat sähköistymässä ja pilviväyliä rakennellaan, keskustelut tuntuvat asiantuntijoidenkin Facebook-ryhmässä usein kääntyvän täydennyskoulutuksen vähäisyyteen ja perinteisten “atk-kurssien” kaipuuseen. Kouluissamme on vielä käytössä perinteiset tiedon tiedon siirtämiseen perustuvat mallit, joissa opettajan keskeinen rooli korostuu.
Uuden teknologian käyttöönotto ja tehokas hyödyntäminen ei tarkoita hyväksi havaittujen metodien hyllyttämistä, vaan niiden jalostamista. Monissa oppiaineissa sosiaalisen median ja mobiililaitteiden hyväksikäyttö voi avata aivan uusia mahdollisuuksia sekä luokkahuonetyöskentelyyn että luokan ulkopuolella tapahtuvaan opiskeluun. Opetuksen kehittäminen on kuitenkin haasteellista, sillä se vaatii huomion kiinnittämistä oppimisprosessien ymmärtämiseen ja tukemiseen, jotta pystymme hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti kulloinkin käytössä olevia laitteita ja sovelluksia.
Mobiililaitteet, kuten muutkaan teknologiset sovellukset eivät ole korvaamassa opettajaa, päinvastoin, opettajan kykyä suunnitella ja vaiheistaa pedagogista toimintaa tarvitaan enemmän kuin koskaan aiemmin.