Sattumalta törmäsin tänään Pauli Määtän (Kempele, kesk.) vaaliblogissa olevaan mielenkiintoiseen kirjoitukseen “te muut voisitte mennä vaikka kahville“, jossa ehdokas Määttä käsitteli omasta näkökulmastansa seudullisen yhteistyön ongelmia. Hänen kirjoituksensa käsitteli toimimatonta seutuyhteistyötä, jossa Oulu jyrää ja seudun muut kunnat vikisevät. Kempelehän ei tunnu Oulun talutusnuoraan alistuvan, vaan jopa Kempeleen Kokoomus on irtisanoutunut meidän Kokoomuslaisten itsemme kehittämästä Oulujoen kaupunki 2020 -visiosta, jossa kuntien liitokset perustuisivat tahtoliitoksiin ja kuntien vahvuuksien hyödyntämiseen hyvässä hengessä. Kirjoittaja kertoo esimerkkinä tilanteen koulutuskuntayhtymän kokouksesta, jossa paikalla oli kymmeniä kokousedustajia eri puolilta aluetta, mutta Oulu käytti isännän ääntä:
Oululaisia oli paikalla neljä, mutta heillä oli kokouksessa äänten enemmistö. Kun tultiin pahaan paikkaan, kokouksen oululainen puheenjohtaja ilmoitti: ” Oululaiset pitävät nyt palaverin. Te muut voitte mennä vaikka – kahville”
Minusta tuntuu, että seutyhteistyön ongelmat johtuvat juuri tästä. Kun yksi sanelee, toisten näkökulmat jäävät huomiotta.
Entä sitten? Oulussa on 133 053 asukasta. Kempeleen kunnassa on 15 251 asukasta, joka on 11,7% Oulun asukasluvusta. Jo yksistään Kaijonharjun suuralueella asukkaita on 13 570, joka on vajaa pari tuhatta asukasta vähemmän kuin Kempeleessä! Keskustan suuralueella asukkaita asuu puolestaan muutama tuhat enemmän kuin Kempeleen pitäjässä. Jos Oulu koostuu laskennallisesti useasta Kempeleestä, eikös silloin äänimäärien suhdeluku mene ihan oikein? Pitäisikös vaikkapas Pateniemen suuralueella olla oikeus asettaa kokousedustaja kokouksiin jos 15 000 asukasta on riittävä raja? Määttä ehdottaa esittämänsä “ongelman” korjaamiseksi että Oulu hieman antaisi periksi voimasuhteissa:
Kun nyt toimielimet muodostetaan siten, että oululaisia on 5 ja muita 4, voi Oulu tehdä mitä haluaa. Jos voimasuhteet olisivat toisinpäin, syntyisi oikeaa ja hedelmällistä keskustelua. Oulun pitäisi silloin saada ainakin yksi kunta puolelleen, jos se haluaa viedä jotain asiaansa eteenpäin.
Mielestäni tällainen ajattelu kumpuaa menneisyydestä. On kestämätöntä, että alueemme poliitikot tarkastelevat vielä maailmaa kirkontornien, osuuskauppojen ja osuuspankkien varjoista ja sieltä itkevät kuinka iso Oulu vie ja he vikisevät. Mielestäni ei ole mitään perusteita, että melkein 140 000 asukkaan kaupunkikeskus antaisi alueen keskustavetoisille pikkukunnille veto-oikeuden koko Pohjois-Suomen elinkeinoelämän ja hyvinvoinnin kannalta keskeisissä päätöksissä.
Uskon vakaasti että vuoteen 2020 mennessä sekä kuntarakenne että päättäjien ikärakenne on muovautunut sillä tavoin uusiksi että Oulun seudusta voitaisiin puhua oikeana “seutuna” eikä kinastelevien päättäjien hiekkalaatikkona.
Aiheesta lisää kirjoituksessani Pyristelyä vääjäämätöntä vastaan (julkaistu Kalevassa 4.10.2008)
